..ja kohti joulua töpötellään taas. On 1. adventti. Ensimmäinen kynttilä syttyy.
Kynttilän liekissä on lohdullisuutta. Sen valo on lämmin ja elävä. Vaikka on nyt olemassa patterikynttilöitäkin, niin ne ei mielestäni voita palavaa talikynttilää.
Tämä siirtyminen talveen ja jouluun on myös lohdullinen hetki. Syksyn pimentyneet päivät jatkuvat, mutta on jo toivoa valosta. Vaikka se häämöttää aika kaukana, niin sen ensimmäinen etappi on jo kolmen viikon päästä talvipäivänseisauksessa. Siitä lähtee päivä pitenemään. Ja samaan aikaan on valon juhla, joulu. Ihan kaikkein pimeimpään aikaan. Tästä voi löytää symboliikkaakin, miten elämän pimeän jakson jälkeen tuleekin pitkän odotuksen jälkeen, valoa ja iloa.
Olen aina tykännyt valosta ja kukapa ei? Valoista monenlaisista. Auringon tuomista valon läikistä seinillä, varjoista, mitä niihin muodostuu. Ruohonkorteen osuvasta marraskuun auringon valosta. Torin katulampun valosta sumua vasten. Ja täydestä auringonpaisteesta, kun se lämmittää naamaa. Isoja pieniä iloja.
Valoisa aika päivässä on nyt noin kuusi tuntia. Ei paljon mutta riittää kävelelylenkin tekemiseen, jos tuona aikana jonain hetkenä on mahdollisuus päästä ulos.
Eli ylös, ulos ja lenkille. Ei väkisin, itseään niskasta kiinni ottaen, kuten niin monesti kehotetaan, vaan lempeästi houkutellen, valon kutsumana, lämpimissä vaatteissa, vaikka vaan vartin lenkki, on niin hyvä mielelle ja hyvä sydämelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti