Pekka Raudaskoski fb ssa:
'Olen 98-vuotias. Olen elänyt Suomessa aikana, jolloin sosiaaliturvaa ei käytännössä ollut. Nämä eivät ole mielipiteitä, vaan elettyä todellisuutta. En vain nähnyt köyhyyttä, minä elin sitä.
Synnyin ison talon pojaksi, minusta tuli muonamiehen kakara, mutta koulutuksen kautta päädyin jäämään eläkkeelle ylilääkärin virasta.
Isäni oli kotimme pakkohuutokaupan jälkeen muonamies. Se tarkoitti elämää, jossa palkka ei ollut rahaa vaan ruokaa, työpäivät venyivät auringonnoususta auringonlaskuun ja perheen toimeentulo riippui täysin työnantajan tahdosta. Kun isäni loukkaantui ja sairastui, perheeltä katkaistiin muona. Syyksi riitti epäily ja leimaaminen. Ruoka loppui, vaikka perheessä oli lapsia ja sairas isä.
Apu ei tullut järjestelmältä. Se tuli toisilta köyhiltä. Muut muonamiehet jakoivat omastaan, vaikka heilläkin oli vähän.
Lapset tekivät työtä varhain. He paimensivat karjaa, keräsivät marjoja ja sieniä sekä osallistuivat maataloustöihin siinä missä aikuisetkin.
Opiskelemaan päästyäni en saanut heti lainaa. Jotta sain rahaa ruokaa, lähdin kantamaan sanomalehteä puolenyön aikaan, pääsin töistä seitsemältä, lääketieteen opinnot alkoivat kahdeksalta. Luentoja oli paljon ja kahtena päivänä ne kestivät kahdeksaan saakka illalla. Se oli niin raskas lukukausi, etten toivo samanlaista kenellekään.
Lapsuudessani näin perheitä, joissa lapset lähetettiin kerjuulle kun muuta ei ollut, sairastuminen hajotti koko perheen ja lapsia annettiin huutolaisiksi talosta toiseen. Muistan ajan, jolloin työttömyys tarkoitti kulkemista kylästä kylään ruokaa etsimässä.
Tämä ei ollut poikkeus. Tämä oli järjestelmä.
Siksi Suomeen rakennettiin sosiaaliturva.
Rakennettiin järjestelmä, jossa sairaus ei romahduta koko perhettä, lapsen ei tarvitse mennä kerjuulle, vanhuus ei ole almuista kiinni ja työttömyys ei tarkoita nälkää.
Tämä rakennettiin hitaasti, vuosikymmenten aikana.
Ja nyt sitä ollaan purkamassa.
Kun sosiaaliturvaa heikennetään, kyse ei ole vain rahasta. Kyse on siitä, kuinka paljon olemme valmiita unohtamaan.
Olen kokenut, millainen on yhteiskunta ilman turvaverkkoa.
Minä kuljin pitkän tien koulutuksen kautta lääkäriksi ja myöhemmin Lapin keskussairaalan ylilääkäriksi. Eläkkeelle jäin kuntoutusylilääkärin virasta. Pidin kiinni siitä periaatteesta, että jokaisella on oikeus kuntoutukseen silloin kun sitä tarvitsee.
On vaikea olla näkemättä ristiriitaa siinä, että nyt en itse pääse kuntoutukseen, kun sitä tarvitsisin, sillä ikääntyneiden kuntoutus on lakkautettu. Joudun itse rikkomaan lupauksen, jonka työurallani annoin.
Se kertoo suunnasta enemmän kuin yksikään juhlapuhe.'
Tämä oli pysäyttävä. 100 vuotta ja ollaan palaamassa takaisinpäin eli taantumassa.
Ajatella mitä tämän päivän vanhukset ovat eläneet ja kokeneet!
Ja linnut ne kylpevät kevätaurinkoisessa lätäkössä, Sibeliuspuistossa.
