Joulukuussa on kaikkialla valoja, isompia ja pienempiä. Minulla on ollut sähkötuikkuja ja valosarjoja, lisäksi usein oikea talikynttilä palamassa pöydällä. Pieniä valontuikahduksia siellä ja täällä tuo mieleeni toivon pilkahdukset. Pieniä mutta merkitykseltään suuria.
Toivokin pilkistää niin pienesti ja sillä on kuitenkin suurensuuri voima meihin kun osuu kohdalle. Ajatella vaikka kun oman apeuden keskellä joku avaakin oven ja hymyilee ystävällisesti. Tai kohtaat ystävän, ihan livenä tai puhelimessa vaikka, ja se ilahduttaa. Tai kun rahat riittävät paljon enempään kuin oli luullutkaan. Entä kun voimat riittävät ihan siihen mihin pitikin -huolimatta raihnoista ja väsymyksestä ja vaikka surusta.
Toivo pilkahtaa kun tapahtuu jotakin hyvää. Ja kun on valmis huomaamaan tuon hyvän. Ja miksi se juuri pilkahtaa, niin juuri siksi että ympärillä on enempi pimeää. Toivo murtaa tuon pimeyden, ajatuksissammekin; hei, voi tapahtua ja mennä hyvinkin!
Raittiissa ilmassa koen usein tuon toivon, mielialani nousee, saan ideoita ja virkistyn. Kalpeus kaikkoaa ja tunnen olevani elossa.
Mikä se onkin se toivo sulla, missä se voisi ilmetä, ja missä se ilmenee, niin siihen kannattaa tarttua. Niitä toivon tuikkuja ja niiden mahdollisuuksia voi tietoisesti lisätä elämäänsä, kuin minä kotona vielä lisään valotuikkuja ikkunalaudalle tuleviksi viikoiksikin.
Jos joulu oli kiva, sitä muistoa voi vaalia ja jos se oli vaikea, sitä voi pysähtyä miettimään ja löytämään tapa suhtautua siihen, ketään syyttämättä.
Lumi on kuorruttanut maiseman taianomaiseksi. Taas on luonnossa vaihtunut taidenäyttely, mitä ihailla. Eikun sekaan.
💜💜💜
.jpg)
Jope Ruonansuu: Enkeleitä toisillemme
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti