Kotivarasta
Sitä on hyvä olla, tuohan se turvaa, vaikka olo ei ole mitenkään kovin turvallinen juuri nyt. Niin arkea pitää kuitenkin elää.
Kotivarasta on jälleen puhuttu ja hyvähän se on. Pitää kaapeissa ruokaa poikkeustilanteen varalle.
Poikkeustilannettahan meillä on riittänyt. Tai keväällä -20 se minun elämäni 1. poikkeustila julistettiin Suomessa. Pandemian vuoksi. Oman sairastumisen varalta oli hyvä pitää juomia ja ruokia sekä lääkkeitä varastossa, ja niin teinkin, kuten yleensäkin. Jos joudut karanteeniin, ei käy lähteä kauppaan tai muualle.
Nyt ollaan sitten hamstrattu joditabletteja ydinsodan varalta. Ja kaikenlainen uhan tunne piirittää meitä. Mitä jos.. Niin mitä jos jos..
Uhka tuntuu
Onko elämä näin hatarilla pohjilla kuitenkin, meillä hyvinvointivaltiossakin? Kai se sitten on.
Olen aiempien sotien uhri ja niin, vanhempieni sotatraumojen uhri, näin voi varmaan sanoa. Toki en ole tietenkään vain uhri, mutta kyllä sota jäi meihinkin, sodanjälkeisiin lapsiin, väkivallan ja arvostelemisen, uhan kokemusten kautta.
Nyt kun uhka on jälleen päällä, niin se, se trauma, minussakin, aktivoituu jotenkin. Juuri se vanhempien kokema sotatrauma siis.
Ajattelen usein myös meidän sodanjälkeistä aikaa. Jälleenrakennusta.
Ja katson pahoinvoivana miten jossakin parhaillaan tuhotaan niin kauniita rakennuksia, ihmisen aikaansaannoksia ja .. tapetaan ihmisiä.
Arkea pitää elää jokaisen. Silti.
Ora et labora.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti